Unelmaduuni, painajaisduuni vai jotain siltä väliltä?

Usein työpaikoilla kaikki on periaatteessa “ihan ok” - ehkä siksi että siihen on totuttu. Työt hoituu ja ihmiset on osaavia. Silti jokin mättää. Ilmassa on fiilis, jota on vaikea nimetä, mutta helppo tuntea. Porukka on väsynyttä, vähän negatiivista ja energia latistunut.

Usein haasteet ei liity itse työhön. Ne liittyy ihmisiin - tai tarkemmin siihen, miten ihmiset kohtaa toisensa eri rooleissa, millaista energiaa arjessa liikkuu ja jääkö asioita sanomatta.

Usein on systeemejä, tapoja ja rakenteita, jotka ei enää palvele ketään, mutta pyörii silti mukana, koska “näin on aina tehty”.

Tätä näkee paikoissa yllättävän paljon. Työ ei välttämättä ole huonoa, mutta se tuntuu raskaammalta kun pitäisi. Tehdään, mutta ei oikein olla mukana.

Kun työpaikalla on haasteita, yksi asia tapahtuu herkästi: syyttely alkaa.
Joku syyttää johtoa, joku työkavereita, joku systeemiä. Jokaisessa näkökulmassa voi olla totuuden siemen, mutta yksi asia on varma – syyttely ei vie eteenpäin. Se lukitsee ihmiset poteroihin ja vie energian sieltä, missä sitä oikeasti tarvittaisiin.

Totuus on, että jokaisella on oma vastuunsa. Siinä, miten toimii, miten kuuntelee, miten kohtaa toiset. Se on se osa, johon jokainen voi vaikuttaa.

Johtajan rooli on merkittävä, mutta ilmapiiri ei synny yksin johdosta. Johtaminen vaikuttaa siihen, millaiset puitteet arjelle muodostuu – mutta ilmapiiri rakentuu lopulta kaikkien ihmisten arjen teoista, vuorovaikutuksesta ja valinnoista.

Jos johtaminen ei toimi – esim. silloin, kun fokus on enemmän asioissa kun ihmisissä – tilanne on aidosti haastava. Silloin yksittäisten ihmisten hyvä tahto ei aina riitä. Ja juuri silloin yhteinen pysähtyminen, ja tarvittaessa sparraus tai ulkopuolinen tuki – ei ole heikkoutta, vaan järkevää.

Työelämästä puhutaan paljon. Kirjoitetaan ja valmennetaan. Silti joskus tuntuu, että arjessa teot eivät ihan pysy puheen tahdissa.

Entä jos työpaikalla tehtäisiin välillä jotain yksinkertaista mutta rohkeaa: nostettaisiin kissa pöydälle – rauhallisesti ja syyttelemättä.

Tämä on tilanne nyt.
Tämä ei tunnu toimivalta.
Mitä me tehdään tälle, yhdessä?

Jos kaikki ei ole samalla puolella joukkuetta tai yhteinen suunta puuttuu, ongelma ei ole pieni. Silloin yksittäiset kehityspäivät ei riitä. Tarvitaan yhteinen tilannekuva,  ja halu katsoa kokonaisuutta vähän ylempää.

Toki jokainen näkee tilanteen omista lähtökohdistaan. Mutta just siksi on tärkeää että kaikki pääsee katsomaan samaa karttaa. Ei syyllisiä etsien, vaan että ymmärretään, missä ollaan ja mihin ollaan menossa.

Ja tässä kohtaa kaikki tiivistyy yhteen sanaan: yhdessä.

Työ vie väistämättä ison osan ajasta ja elämästä. Jos homma ei toimi, ei ole kiva tulla töihin. Ja jos ei ole kiva tulla töihin, se näkyy – ennemmin tai myöhemmin. Siksi ratkaisut ei synny yksin eivätkä vastakkain, vaan yhdessä.

Tämä ei ole rakettitiedettä.

Yksi tärkeä askel on pysähtyä kunnolla. Oikea keskustelu – ei sellainen, jossa yksi puhuu ja muut nyökkäävät – vaan sellainen, jossa jokainen tulee nähdyksi ja kuulluksi. Sovitaan, että tätä ei ratkaista toisia vastaan, vaan yhdessä. Ja että tämä tarvitsee jokaisen panosta.

Hyvä yhteistyö vaatii yhteistä ymmärrystä. Jos asiat nähdään ihan eri tavoin, eteenpäin meneminen on vaikeaa.

On myös hyvä muistaa, että ihmiset tulee töihin omasta elämästään käsin. Huonosti nukuttu yö, murheet tai kuormitus vaikuttaa siihen, miten asioita tulkitaan ja millaista energiaa ympärilleen antaa. Pieni avoimuus auttaa yllättävän paljon.

Joskus riittää, että sanoo:
“Jos olen tänään vähän hiljaisempi, se ei liity teihin.”

Pienet asiat rakentaa luottamusta enemmän kun suuret puheet.

Ratkaisut ovat usein yllättävän arkisia:

• toimimattomien tapojen päivittäminen

   

• yhteinen suunta ja selkeys

• avoimempi keskustelu

• rohkeus pyytää apua, jos omat keinot ei riitä

 Harva työpaikka on puhdas unelmaduuni tai täysi painajaisduuni.

Useimmat ovat jotain siltä väliltä.

Mutta just se väli ratkaisee, tuntuuko työ mielekkäältä vai pelkältä selviytymiseltä.

Ja sitten tullaan siihen kaikkein rehellisimpään kohtaan.
Joskus, kaikesta yrittämisestä huolimatta, mikään ei muutu. Vaikka puhutaan, joustetaan, yritetään eri tavoin ja kannetaan oma kortemme kekoon. Kaikkeen ei voi vaikuttaa, eikä kaikkia systeemejä ole mahdollista korjata vaikka kuinka yritetään.

Sen hyväksyminen ei ole luovuttamista – se on itsestä huolehtimista.

Jos työ vie enemmän kun antaa, eikä suunta muutu, kannattaa suunnata muualle. Joskus se on viimeinen keino – ja joskus se on ainoa järkevä. Kenenkään ei pitäisi polttaa itseään loppuun työpaikan vuoksi.

Työ on tärkeä osa elämää, mutta se ei ole koko elämä.

Ja ehkä tärkein kysymys lopuksi on tämä:
rakennetaanko tätä yhdessä – vai onko aika päästää irti?

Molemmat voi olla oikeita vastauksia. Olennaista ei ole se, kumpaan päädyt, vaan että pysähdyt valinnan äärelle tietoisesti – ja muistat pitää huolta itsestäsi.

“Viisas ei jää seisomaan tielle, joka ei vie perille.”
(kiinalainen sanonta)